Viime viikolla olin taas kurssilla kahtena päivänä. Varsinaista asiaa ei tullut näillä käynneillä. Keskiviikkona vierailimme Kontioniemella SF-filmikylässä, missä kuvataan Karjalan kunnailla-sarjaa. Itse en ole kyseistä sarjaa seurannut, mutta muutenkin oli ihan mielenkiintoista nähdä sarjan kuvausten kulisseihin. Seuraavana päivänä kävimme Kolilla. Tutustuimme luontokeskukseen ja oppaan johdolla itse Kolin maisemiin. Kolilla olen käynyt ennenkin, mutta ilman opastusta, joten sekin oli kiinnostavaa. Retkeilyn jälkeen söimme keittoa ja joimme kahvia nuotiolla. Sääkin suosi Kolin retkipäivää, toisin kuin filmikyläretkeä, jolloin satoi välillä kaatamalla.
Eilen tuli sisko käymään pitkästä aikaa. Tänään leikimme lisää turisteja ja kävimme Outokummussa Vanhalla kaivoksella poikien kanssa. Siellä meni useampi tunti, kun seikkailimme ympäri vanhaa kaivosaluetta. Kaivoskäytävä ja kaivosjunalla ajelu osoittautuivat mielenkiintoisimmiksi kohteiksi. Minusta myös kaivostorniin oli hieno kiivetä. Sieltä oli hienot maisemat. Iltasella kävin siskon kanssa tutustumassa hieman Joensuun kauppoihin. Mukaan tarttui pokkareita ja postikortteja.
Huomenna aiomme jatkaa turistina oloa käymällä Valamon luostarissa. Olen siellä käynyt kerran joskus monta vuotta sitten, joten odotan innolla uutta käyntiä.
2 kommenttia:
Hei.
Tupsahdin tänne vahingossa.
Kirjoituksissasi on jotain hyvin tuttua. Yksinhuoltajan masennus ja väsymys ovat tuttuja minullekin. Ajattelin, etteivät ne koskaan menisi ohi, olin toivoton, tulevaisuus tuntui pelottavalta, joskus tuntui ettei sitä lainkaan ole. En jaksanut mitään.
Kävi toisin. Tulevaisuus tuli, minusta ja peloistani piittaamatta, ja toi toisenlaisen elämän. Mikään ei muuttunut kertaheitolla, ei tapahtunut mitään ihmeellistä. Masennus vain pikkuhiljaa häipyi, meni ohi vähän kerrallaan. Puhumalla, ja olemalla hiljaa, yksin. Voimat palasivat, vähän kerrallaan.
Voimien jälkeen taloon tupsahti myös uusi puoliso. Vaikkei enää koskaan pitänyt. Niin vain kävi. Vuosien raskas arki muuttui kevyeksi, tavalliseksi elämäksi.
Masennus täytyy vain jaksaa. Se on vain vaihe. Joskus se kestää, mutta se menee aina ohi.
Itse ajattelen nykyään, että kauhea, pitkä masennukseni ja yksinäisyyteni ovat olleet parasta mitä minulle on tapahtunut, sillä niistä toivuttuani minusta tuntuu että selviän elämässä aivan kaikesta. Ja olen selvinnytkin, myös uusista, pahoista vastoinkäymisistä. Enää pahasti masentumatta. Pitkä, raskas heikkous voi lopulta tehdä ihmisestä vaivihkaa hyvin vahvan.
Sinullekin käy ennen pitkää niin. Masennus menee aina ohi. Tulee uusia päiviä. Ne ovat hyviä. Pitää vain ensin jaksaa ne vanhat.
Voimia.
Kiitos kannustavista ja lohduttavista sanoista. Välillä sitä uskoo itsekin valoisaan tulevaisuuteen, mutta sitten tulee niitä mustia hetkiä, jolloin tulevaisuus tuntuu täysin toivottomalta. Onneksi näitä mustia hetkiä on nykyisin vähemmän kuin ennen.
Vauhko
Lähetä kommentti