Huomenna tulee tasavuosia siitä, kun tapasin edesmenneen mieheni ensimmäisen kerran. Jotenkin nämä tietyt vuosipäivät saavat surun pintaan. Koen päässeni miehen kuolemasta ainakin pinnalta katsoen yli, silti sisällä on olemassa kipu, joka joskus nousee esille. Minulle mieleen jäävät helposti tapahtumien päivämäärät, siksi pystyn jo kokemuksella ennustamaan tietyt ajankohdat surulle. Suru voi nostaa itsensä esiin muulloinkin, täysin ennustamatta.
Jotenkin on ollut taas muutaman päivän alavireisempi olo. On kai niin, että kun välillä on aina parempiakin päiviä, tuntuvat masennuksen päivät pahemmilta kuin ne oikeasti ovatkaan. Kun muistelen omaa oloani vuosi sitten, ei tästä nykyisestä alakukosta voi puhua edes samalla kertaa. Olo on jo kuitenkin kohentunut niin paljon.
Eilen olisi ollut yksi virallinen tapaaminen. Jännitin sitä etukäteen. Olin järjestänyt päiväni sen mukaan, että tapaamisessa menisi etukäteen sovittu aika. Olin paikalla hyvissä ajoin ja odottelin. Toinen tavattavista oli paikalla, mutta ei tiennyt mitään minun asiastani. Kävi ilmi, että tapaamisen aikaa oli siirretty ilman, että minulle oli ilmoitettu mitään. Kovastihan he pahoittelivat ja minä vain myöntelin. Jälkeenpäin on ärsyttänyt tosi paljon. Ensinnäkin asian hoito siirtyi nyt monella viikolla ja toiseksi tunnen oloni jotenkin tyhmäksi. Olisin voinut jotenkin osoittaa oman harmistumiseni sen hymistelyn sijasta. Pitääkö ihmisen olla niin loputtoman kiltti, ettei osaa sanoa harmistumistaan ja tuntee siitä olonsa jälkeen päin loputtoman tyhmäksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti