Pojat on poissa koulusta, enkä minäkään päässyt menemään työharjoitteluun. Oma olo on jo parempi ja pojatkin toipilaita, mutta eivät viellä koulukuntoisia. Ärsyttävä vaihe jotenkin.
Taas pitäis ja pitäis tehdä vaikka mitä, mutta en jaksa innostua. En halua nyt mitään tälläistä. En siivota tai tehdä mitään kotitöitä. Kyllästyttää ennenkaikkea tämä kotona oleminen. Enkä ole tarpeeksi energinen jaksaakseni tehdä jotain mieleistä. En jaksa edes miettiä mitään.
2 kommenttia:
Hei, Vauhko.
Minä käyn joskus kurkistamassa sinua täällä. Tahdon nähdä, mitä sinulle kuuluu.
Pidän omakuvastasi, tuosta lumiakasta. Ja kun tuolla katselet ikkunan läpi lumisadetta ja maahan langennutta hahtuvaista lunta ja toivot pakkasta, ettei se sulaisi pois, minäkin toivon niin, koska sinä olet sitä lunta.
Minulla oli kerran oppilas, jonka isä oli hiljan kuollut. Ensimmäisenä vuonna hän ei puhunut aiheesta mitään, mutta piirsi kerran kuvan hautausmaasta, joka oli täynnä kynttilöitä. Se oli kai vainajien muistopäivä siinä kuvassa. Sitten seuraavana vuonna, kun ainekirjoituksiin pikkuhiljaa ilmestyi muistoja siitä, mitä isä oli sanonut ja mitä tehnyt, tiesin, että masennus oli helpottamassa jo.
Jaksele. Masennus on musta kuilu. En ole sitä itse kokenut mutta niin läheltä katsonut, että tiedän. En osaa sanoa tätä niin henkilökohtaisesti kuin haluaisin, mutta jotenkin toivoisin sinulle... no, uutta puhdasta lunta.
Kiitos kauniista sanoistasi. Jotenkin tässä ollaan jo parempaan päin menossa, mutta on tämä toipuminen sellaista kaksi askelta eteen ja yksi taaksepäin menemistä.
Lähetä kommentti